sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Totella täytyy


Talollinen Antti Hyttinen Juuan pitäjän Timovaaran kylästä haastoi entisen renkinsä Aatami Toivasen käräjille toukokuussa 1890. Hän väitti rengin laiminlyöneen tälle annetut määräykset ja sitä kautta aiheuttaneen isännälleen taloudellista vahinkoa. Hyttinen halusi saattaa Toivasen "lailliseen edesvastaukseen tottelemattomuudesta" ja velvolliseksi korvaamaan aiheuttamansa harmit.

Vaikka oikeuden pöytäkirjaan ei sitä kirjattukaan, Hyttinen epäilemättä perusti kanneoikeutensa vuonna 1865 vahvistettun 'Palkkaussääntöön isännille ja palkollisille' - todettiinhan sen 12 §:ssä, että palkollinen "elköön olko niitä töitä ja askareita tekemättä, jotka isäntä hänelle kohtuullisesti käskee ja määrää.". Jos palkollinen "laiskuudesta, huolettomuudesta taikka niskoittelemisesta" laiminlöi hänelle määrätyn tai hänelle kuuluneen kohtuullisen tehtävän, oli tämä myös taloudellisessa vastuussa käytöksensä seurauksista.

Edellä kuvatussa asetelmassa ei liene mitään nykyajallekaan erityisen vieraita piirteitä. Toki nykyinen työlainsäädäntö ja työehtosopimusjärjestelmä ovat huomattavasti kattavampia, monisäikeisempiä ja yksityiskohtaisempia kuin 1800-luvun jälkipuoliskon säädökset, mutta yhtä kaikki työntekijällä on edelleen velvollisuutensa, jos kohta myös oikeutensa. Palkollissääntö määräsi isännän velvollisuuksista palkollisiaan kohtaan, ja myös palkollisella oli tarvittaessa mahdollisuus puolustaa oikeuksiaan.

Vuoden 1865 palkollissääntö merkitsi monella tapaa suurta muutosta sopimuskulttuurissa. Ruotsin valtakunnassa säädetty ja työvoiman liikkuvuutta suuresti rajoittanut palveluspakko menetti merkityksensä juuri palkkaussäännön myötä, vaikka lopullisesti palveluspakko poistui Suomen lainsäädännöstä vasta v. 1883 annetun irtolaisasetuksen myötä. Palveluspakon aikana kaikkien niiden ihmisten, jotka eivät maksaneet veroja, tuli olla jonkun veroja maksavan, ts. maanomistajan tai muuten taloudellisesti riippumattoman henkilön palveluksessa. Vaihtoehtona oli tulla tuomituksi yleiseen työhön.

Aivan vapaasti palkollinen ei kuitenkaan voinut työstään lähteä palkollissäännönkään aikaan. Periaateena oli, että palveluksessa oltiin se aika, mistä oli alun perin sovittu. Maaseudulla palkkausaika oli tavallisesti yksi vuosi marraskuun alusta lukien, ja kaupungeissa vastaavasti puoli vuotta marraskuun ja toukokuun ensimmäisen päivän ollessa rajapäivinä. Isännällä oli silti oikeus erottaa velvollisuutensa laiminlyövä palkollinen. Palkollinen puolestaan tarvitsi viranomaisten apua päästäkseen pois kelvottoman isännän alaisuudesta. Omin päin palkollinen ei lähtöä saanut tehdä, ja jos hän näin menetteli, ei hänellä ollut laillista oikeutta asettua toisen palvelukseen. Vastaavasti kenelläkään toisella isännällä ei ollut oikeutta palkata karkuria.

Ken lähti palveluspaikastaan ilman lupaa, saattoi saada peräänsä tällaisen ilmoituksen. Ilmoitus oli samalla varoitus muille, että nämä olivat edesvastuun uhalla estettyjä ottamasta karannutta henkilöä palvelukseensa. - Karjalatar 21.7.1891. Historiallinen sanomalehtikirjasto. Kansalliskirjasto.

Mitä renki Aatami Toivanen oli sitten tehnyt tullakseen käräjille haastetuksi? Antti Hyttisen mukaan hän oli edellisenä kesänä eräänä maanantaina määrännyt Toivasen eräälle niittypalstalle "luontekoon" eli kokoamaan kuivumaan levitettyjä heiniä. Toivanen olikin lähtenyt osoitettuun suuntaan, mutta kääntynyt matkalla takaisin ja mennyt toiselle Hyttisen omistamalle niitylle. Seuraavana päivänä oli tullut sade, joka oli turmellut ne heinät, jotka Toivasen oli alun perin pitänyt korjata sateelta turvaan. Hyttinen katsoi siten, että renki oli omavaltaisella menettelyllään myötävaikuttanut heinien pilaantumiseen. Toivasen mukaan hänet oli käsketty ainoastaan niittämään heiniä, joten hän oli mennyt sellaiselle niitylle, missä niitto oli vielä tekemättä.

Miksi isäntä haastoi entisen renkinsä oikeuteen vasta seuraavana keväänä, sitä ei voi oikeuden pöytäkirjasta päätellä. Asiakirjat eivät myöskään kerro sitä, oliko asiaa yritetty tätä ennen jollain tavoin sovitella. Muutamia todistajia kuultuaan kihlakunnanoikeus kuitenkin totesi loppusyksystä 1890, ettei Antti Hyttinen voinut näyttää toteen renkinsä Aatami Toivasen tottelemattomuutta. Niinpä kanne raukesi ja Hyttinen joutui maksamaan sekä Toivasen kulut että todistajien palkkiot.

* * * * *

Asiakirjalähteinä on käytetty Joensuun maakunta-arkistossa säilytettävään Pielisjärven tuomiokunnan arkistoon sisältyviä Juuan käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjoja 8.5.1890 § 121 ja 13.11.1890 § 89.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Yhteisvastuuta tulipalon varalta

.
"Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan." (Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä)

Surkeasti kävi Jukolan veljeksille jouluiltana, kun heidän pirttinsä paloi maan tasalle. Henki säilyi, vaan vähäiseksi jäi heidän irtain omaisuutensa tuossa tilanteessa. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi yöllinen taival takaisin turvaan Jukolaan, missä veljesten kotitaloa isännöi vuokralaisena ollut 'nahkapeitturi'. Perille päästiin susista ja pakkasesta huolimatta. Varhain keväällä veljekset siirtyivät sitten takaisin Impivaaraan uutta pirttiä rakentamaan, ja sellainen kohosikin entisen tilalle vielä samana kesänä.

Tulen voima on valtava, ja monta ihmistä se on saatellut kurjuuteen viedessään heiltä sen, mitä olivat elämässään ehtineet siihen mennessä ansaita. Aina ei kuitenkaan tarvinnut näin käydä. Jukolan veljeksillä oli toki maata, metsää ja omissa hartioissaan työvoimaa, joten heillä oli mistä ponnistaa. Vaikka Aleksis Kivi ei sitä mainitsekaan, on täysin mahdollista, että veljekset saivat tukea myös kotipitäjässään kannetusta paloavusta: sellaiseen osallistuminen oli kaikkien talollisten velvollisuus.

Paloapu muodostui aluksi lähinnä valtion myöntämistä verohelpotuksista. Kruunun kannalta kyse oli talonpojan veroista ja veronmaksukyvyn säilyttämisestä. 1600-luvun loppupuolella paloavussa siirryttiin rahallisiin korvauksiin ja maksajiksi osoitet­tiin vahingonkärsijän kanssaihmiset. Päädyttiin järjestelyyn, missä vahingosta ilmoitettiin käräjille. Muille pitäjäläisille vahingosta ja sitä koskevasta korvausvaatimuksesta tiedotettiin juma­lanpalveluksen yhteydessä luetuilla kuulutuksilla. Vahingot tarkastettiin arviomiesten toi­mesta. Käräjät määräsivät korvaussumman, joka jaettiin sitten samaan paloapupiiriin kuuluvien talonpoikien kesken.

Korvattavan omaisuuden piiriin ei luettu mitä tahansa, vaan ainoastaan elintärkeät raken­nukset, kotieläimet ja vilja, ja niistäkin vain välttämättömäksi katsottu määrä. Vaikka kor­vaus ei ollut täysimääräinen, vahinkoa kärsinyt veronmaksaja sai silti paloavun ansiosta jonkinlaisen taloudellisen pohjan tuleville ponnistuksilleen. Samalla oli toiveissa, että asian­omainen säilytti omalta osaltaan mahdollisuudet vastata muille tapahtuneiden vahinkojen korvaamisesta.

Lain määräyksistä johtuen kihlakunta oli tavallisin paloapupiirin muodostanut hallinnollinen alue. Toisin sanoen tilalliset koko kihlakunnan alueelta vastasivat omalla osuudellaan yksittäisen tilallisen vahingoista. Kihlakunnat olivat kuitenkin usein pinta-alaltaan laajoja, useista pitäjistä muodostuvia ja yhteisöllisessä mie­lessä hajanaisia kokonaisuuksia. Siksi ei ole ihme, että yhteisen vastuun ajatus saattoi tuntua ajoittain vieraalta. Niinpä Ruotsin valtakunnassa viriteltiin aika ajoin pyrkimyksiä pienempiin, jopa pitäjäkohtaisiin paloapupiireihin.

Pienempiä piirejä toteutettiin myös käy­tännössä. Pohjois-Karjalassa ainakin Kiteen pitäjän, mu­kaan lukien kappeliseurakunta Rääkkylä, sekä Kesälahden pitäjän yhdessä muodostama käräjäkunta muodosti myös paloapupiirin. Pienemmät paloapupiirit saivat lopulta virallisen vahvistuksen vuonna 1766, jolloin sallittiin pitäjäkohtaiset paloapupiirit. Lupaa täydennettiin vuonna 1770 siten, että pitäjäkohtaiseen järjestelmään siirtyneet pitäjät vapautettiin kihlakunnan muiden pitäjien palovahinkojen korvaamisesta.

Näyttäisi siltä, että pitäjäkohtaisia paloapupiirejä tavoittelivat ennen kaikkea pinta-alaltaan pienet pitäjät. Yksi syy tähän oli epäilemättä taloluvun yleinen kasvu ja ajatus siitä, että mitä enemmän taloja, sitä enemmän tulipaloja. Voidaan hyvin kuvitella asetelma, missä pieni pitäjä oli jo ikään kuin täynnä ja taloluvun kasvu sen vuoksi rajallista. Sen sijaan suuremmassa naapurissa oli vielä tilaa kasvattaa talomäärää. Jos pitäjät kuuluivat samaan paloapupiiriin, talolukujen kasvaessa korvausvastuut saattoivat kääntyä pienelle pitäjälle aikaisempaan verrattuna suhteessa epäedullisemmaksi. Sen vuoksi omaan pitäjään rajoit­tuva paloapupiiri tuntui pienestä pitäjästä houkuttelevalle vaihtoehdolle.

Näin ehkä ajattelivat myös kesälahtelaiset, kun he vuoden 1770 säädökseen vedoten tammikuussa 1771 virallisesti julkitoivat toiveen­sa oman pitäjäkohtaisen paloapupiirin saamisesta. Ketkä olivat hankkeen varsinaisia puuhamiehiä, siitä eivät lähteet kerro. Joka tapauksessa toive osoittaa kesälahtelaisten olleen tarkoin perillä valtakunnan lainsäädännön kehittymisestä, olihan pitäjäkohtaisen järjestelmän sallineet säädökset varsin tuoreita.

Mainitussa kokouksessa pitäjäläiset hyväksyivät palokorvaussäännöt, jotka lyhykäisyydes­sään voitaneen kerrata myös nyt. Suomennos on professori Veijo Saloheimon ja se löytyy ainakin Pohjois-Karjalan maakuntahistorian kolmannen osan sivuilta:

"1. Kaikki, jotka pitäjässä asuvat, niin tilanviljelijät kuin kruununtorpparit, maksakoot samoin kuin nauttikoot yhtäläistä paloapua asemansa mukaan.
2. Koska kukaan ei rakenna konnulleen enempää kuin välttämättä tarvitsee, niin pitää paloapua nauttiman kaikista konnulta tuhoutuneista huoneista, hevosista, karjasta, viljas­ta ja muista talouskaluista.
3. Kun tulipalovahinko sattuu, tulee se heti ilmoittaa seurakunnan kirkkoherralle, joka seuraavaksi sunnuntaiksi kuuluttaa pitäjänkokouksen, jossa kokouksessa pitäjänmiehet nimeävät katselmus- ja arviomiehet, jotka arvioikoot vahingon ja siinä pitäjänkokoukses­sa, joka seuraavana sunnuntaina taas tulee pitää, jättää selkeä ja luotettava kertomus siitä.
4. Jos pitäjänmiehet tässä jälkimmäisessä pitäjänkokouksessa huomaavat, että vahingon kärsinyt on oikeutettu paloapuun, määritellään silloin kuinka paljon kultakin tilalta ja kruu­nuntorpalta tulee maksaa, mikä maksu heti tulee kuudennusmiesten kantaa ja vastustele­vilta ulosottaa saaden virastaan kaksi äyriä taalarilta. Korvauksen avulla on rakennus tehtävä heti uudelleen."

Ehdotetuissa korvaussäännöissä kiinnittää huomiota ensinnäkin se, että ne sulkivat piiriin­sä kaiken tuhoutuneen omaisuuden. Ennen korvattiin vain toimeentulon ja veronmaksuky­vyn kannalta tarpeellisin omaisuus. Toiseksi, korvaussääntö nosti pitäjänkokouksen avain­asemaan. Päätösvaltaa haluttiin siirtää kruunua edustavalta käräjäistuimelta aidosti paikal­liselle hallinnolle. Kolmanneksi, uusi järjestelmä oli nopea. Käräjät kokoontuivat kahdesti vuodessa, joten niiden ratkaisua odottaessaan talollinen ehti varmasti sadatella vahinko­aan kerran jos toisenkin. Nyt korvauksesta päättäminen tapahtui periaatteessa muutamas­sa viikossa.

Korvaussäännön käyttöönotto ei kuitenkaan ollut kesälahtelaisten itsensä käsissä oleva asia, vaan byrokratialle oli annettava se mikä sille kuului. Asia käsiteltiin ensimmäiseksi Kiteen ja Kesälahden käräjäkunnan syyskäräjillä lokakuussa 1771. Kiteeläiset eivät kesälahtelaisten hanketta vastustaneet, joten asia vietiin soraäänittä maa­herran vahvistettavaksi. Tämän tekemä myönteinen päätös päivättiin maaliskuun loppuun 1772.

Valitettavasti Kesälahden pitäjänkokouksista ei ole säilynyt pöytäkirjoja 1700-luvun puolel­ta. Sen vuoksi on vaikea arvioida, kuinka nopeasti kesälahtelaiset pyrkivät ottamaan uudet säännöt käyttöönsä. Vuoden 1772 jälkeisistä käräjäpöytäkirjoista on joka tapauksessa pääteltävissä, että Kesälahden ja Kiteen tiet palokorvausasioissa olivat erkaantuneet viimeistään syksyllä 1775.

Uusi järjestely ei ollut ikuinen. Käräjäpöytäkirjojen perusteella näyttäisi siltä, että kesälahte­laisten paloapukorvaukset tulivat takaisin käräjien ratkaistavaksi 1780- ja -90-lukujen vaihteen tuntumassa. Yksi mahdollinen taustatekijä tälle paluulle oli vuosina 1788-90 käyty ns. Kustaan sota. Vaikka kyseinen sota ei Kesälahden aluetta rankasti koetellut, sotatilan vallitessa olosuhteet eivät ehkä olleet suotuisat pitäjänkokouksille. Mahdollisesti pitäjänko­kous ei myöskään ollut osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi paikaksi ratkaista kor­vausasioita. Voi hyvin kuvitella, että etenkin korvaussummien määrittely olisi poikinut erimie­lisyyksiä.

Käräjille paluusta kertoo esimerkiksi uudistilallinen Petter Koposen tapaus, jota käsiteltiin Kiteen ja Kesälahden syyskäräjillä vuonna 1792. Koposen palovahinko oli sattunut helmi­kuussa 1787 ja asia oli kuulutettu kirkossa vielä saman kuun aikana. Vahinkoarvio oli kuitenkin tehty vasta heinäkuussa 1791, toisin sanoen runsaat neljä vuotta myöhemmin. Tästä ajallisesta viiveestä voisi syyttää edellä mainittua Kustaan sotaa.

Joka tapauksessa tässä Koposen tapauksessa, kuten lukuisissa myöhemmissäkin tapauk­sissa menettelynä oli se, että vahinko ilmoitettiin kirkkoherralle. Tämä kuulutti asian kirkos­sa, ilmoittaen samalla käräjistä, joilla asia käsiteltäisiin. Käräjillä sitten kuultiin läsnäolevia kesälahtelaisia, jotka ilmoittivat kannastaan korvauksen suhteen. Joskus korvaus oli ar­viomiesten esittämän summan suuruinen, joskus sitä tarkistettiin alaspäin. Korvaussum­man suuruuden määräsi tuomari ja päätös meni vielä maaherran vahvistettavaksi. Kor­vaussumma näyttäisi useimmissa tapauksissa tulleen suoritetuksi muutamien vuosien kuluessa asian käräjäkäsittelystä.

Yksi paloapua nauttineista kesälahtelaisista oli Lassi Kupiainen. Hänen riihensä ja sen mukana myös viljaa paloivat keväällä 1808. Mitä ilmeisemmin Suomen sodan viivyttämänä korvaushakemusta päästiin käsittelemään käräjillä vasta tammikuussa 1810. Käsittelyssä oli esillä syynimiesten laatima tarkastuspöytäkirja palopaikalta. Korvauksen saamiseksi Lassi joutui myös vannomaan, ettei tuli ollut päässyt irti hänen omaa huolimattomuuttaan tai tahallisuuttaan. - Korvaussumma, 34 riikintaalaria ja 16 killinkiä (banco) suoritettiin hänelle kruununvoudin konttorissa helmikuussa 1812, mistä oheinen kuitti jäi voudille todisteeksi.

Mikä oli kesälahtelaisten kannalta varmasti tärkeää, he vastasivat silti edelleen omiensa ja kiteeläiset ja rääkkyläläiset yhdessä omiensa vahingoista. Näin ollen kesälahtelaisten paloapuasioiden paluu käräjille ei loukannut niitä taloudellisia tavoitteita, joita kesälahtelai­set olivat omalla palokorvaussäännöllään saavuttaneet. Takapakkia puolestaan oli kor­vausten saannin hidastuminen, olihan asioiden eteneminen sidoksissa jälleen viranomais­menettelyihin. Lisäksi, jos muutoksen taustalla oli pitäjänkokousten epäonnistuminen paloapuasioiden käsittelyssä, kysymyksessä oli myös - nykypäivästä käsin tarkasteluna - askel taaksepäin paikallishallinnon kehittämisessä. On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka paljon kesälahtelaiset itse tuolloin antoivat painoa asian hallinnolliselle ulottuvuudelle. Kokonaisuutena tämä hallinnollinen menetys ei ollut välttämättä suuri, koska pitäjäläisten sana painoi myös käräjien ratkaisuissa.

* * * * *

Asiakirjalähteinä on käytetty mm. Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkanslian päätöskonsepteja (Mikkelin maakunta-arkisto), Karjalan alisen tuomiokunnan varsinaisasioiden pöytäkirjoja (mikrofilmit, Joensuun maakunta-arkisto) sekä Ilomantsin kihlakunnan kruununvoudin arkistoon sisältyviä paloapupäätöksiä (Joensuun maakunta-arkisto).

.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Lapsena Venäjälle

.
"Minun Poikani: Johana Tarkkonen aikoi mennä St Pietariin hakemaan soveliasta oppi paikkaa, ja että minun tyttären Anna Tarkkonen ottaa sen asian: että toimittaa hänelle paikka. oman vastuuns päälle. nin Tämän kautta lupaan minä alla kirjoittaja ilman estettä. ottaa passin ja uskon tyttäreni huollisen hoitamisen nojaan saattoo oppi paikkaan. annettu Kiteeltä. ja Podoskavaaran kylästä: Se 14 pä Elokuu: 1861. Henric Tarkkonen"

Venäjän läheisyys tuntui hyvin 1800-luvun puolivälin Kiteellä. Etenkin suurkaupunki Pietarissa tarvittiin työvoimaa ja sitä puolestaan löytyi itäsuomalaiselta maaseudulta. Kun lisäksi katovuodet paljastivat aika ajoin toimeentulon haavoittuvaisuuden, ei ole mitenkään erikoista, että Itä-Suomen pitäjistä lähdettiin etsimään työtä Pietarista tai muilta sen vetovoiman ruokkimilta - myös Suomen puoleisilta - paikkakunnilta. Edellä olevassa lainauksessa mainitusta Potoskavaaran kylästä monet miehet kävivät 1850-luvulla kausiluontoisesti töissä esimerkiksi Pitkärannassa Impilahdella, missä oli kaivos- ja metsäteollisuutta. Vuosina 1857-1858 monet potoskavaaralaiset kävivät puolestaan töissä Valamossa.

Myös Juhana Tarkkosen kotoa oli lähdetty Venäjälle aikaisemminkin. Juhanan sisko Anna oli lähtenyt Pietariin loppuvuodesta 1855 ja sisko Maria vastaavasti alkuvuodesta 1858. Molemmat olivat olleet lähtiessään 20-vuotiaita. Heikki-veli oli puolestaan saanut 14-vuotiaana papintodistuksen Pietarin-matkaa varten kesällä 1858, mutta ei ole varmaa tuliko hän siellä käyneeksi. Perheen vanhimpana poikana hänen asemansa oli joka tapauksessa hieman toinen kuin muiden sisarusten, sillä vastuu kotitilasta jäi myöhemmin hänelle.

Heikki Tarkkonen selvästi toivoi tuolloin 11-vuotiaalle Juhanalle paikkaa jonkin käsityöläisen tai ammatinharjoittajan oppipoikana. Käsityöläiseksi kouluttautuminen alkoi perinteisesti jo nuorella iällä. Suomalaiset miehet olivat Pietarissa hyvin edustettuina etenkin räätälin, sepän, kulta- tai hopeasepän ja nuohoojan ammateissa. Juhanaa aikaisemmin lähteneistä potoskavaaralaisista nuorukaisista esimerkiksi 16-vuotiaana Pietariin lähtenyt Heikki Juvonen mainitaan myöhemmin suutarin oppilaana. Yksitoistavuotias Taneli Karvinen puolestaan lähetettiin vuonna 1857 setänsä lukkosepän kisälli Antti Karvisen luokse, joka puolestaan ohjasi Tanelin oppipojaksi kultaseppä Ernst Zimmermanin palvelukseen. Isän toiveet Juhanan suhteen eivät siten olleet näiden esimerkkien valossa katteettomia. On tosin mahdotonta sanoa, kuinka hyvin hän tiesi oppipojan elämän kääntöpuolista. Niitä lienee saanut maistaa myös edellä mainittu Taneli Karvinen, joka karkasi oppipaikastaan keväällä 1860 kotiinsa Kiteelle.

Omin päin ei lapsia eikä aina nuoriakaan matkaan laitettu, vaan apuna käytettiin Pietarissa jo asuvia tai sen muuten hyvin tuntevia saattajia. Anna Tarkkosen oli saatellut aikanaan Pietariin lampuoti Simo Hurskanen, joka kävi 1840-50 -luvuilla Pietarissa lähes vuosittain ja joka oli saattanut sinne myös omia lapsiaan. Nyt vastaavasti Annan huomaan uskottiin Juhanan lisäksi heidän 20-vuotias siskonsa Karolina lapsensa kanssa, samalta kylältä kotoisin olevat 14-vuotias Jaakko Tarkkonen ja 16-vuotias Petter Kattilus sekä kirkonkylältä kotoisin oleva Stina Lovisa Malinen. Ilmeisesti seurueeseen kuului myös potoskavaaralainen 15-vuotias Anna Hukka. Pojille toivottiin hyvää oppipaikkaa ja naisille puolestaan palveluspaikkaa.


Passiviranomaisia varten annetut vanhempien suostumukset Juhana Tarkkosesta ja Jaakko Tarkkosesta.
 

Edellä mainitusta ryhmästä ainakin Karolina ja Juhana palasivat pian takaisin Kiteelle. Karolina avioitui Kiteellä vuonna 1862, kun taas Juhanaa oltiin lähettämässä uudelleen Pietariin kesällä 1862. Tämäkään kerta ei näytä johtaneen odotettuun tulokseen. Mahdollisena syynä yritysten kariutumiseen oli lapsityövoiman käyttöä koskeneet rajoitukset, vaikka niitä ei aina tarkoin noudatettukaan. On arvioitu, että vielä 1860-luvulla Pietarin seudun teollisuuden työvoimasta kahdeksan prosenttia olisi ollut iältään alle 14-vuotiaita.

Kolmannen kerran Juhana teki lähtöä Pietariin alkusyksystä 1866, jolloin hänellä oli ikää riittävästi.  Tällä kertaa hän jäi sinne pysyvästi, tosin syystä, jota tuskin kukaan toivoi. Juhana kuoli Pietarissa helmikuussa 1867, jakaen näin monen muun nuoren kanssa saman kohtalon. Koko Pietarin väestönkasvu oli noihin aikoihin muuttoliikkeen varassa, sillä kaupungin syntyvyysluvut ylittivät kuolleisuusluvut vasta 1880-luvulla. Kuolleiden ja haudattujen luettelossa Juhanan kuolinsyy on merkitty tuntemattomaksi, mutta joka tapauksessa ahdas asuminen, niukka ravitsemus ja huono hygienia antoivat suurkaupungissa hyvät puitteet taudeille.

Talollisenpoika Juhana Tarkkonen oli 11-vuotias, kun isänsä oli ensimmäistä kertaa valmis lähettämään hänet maailmalle. Mitä siis pitäisi ajatella miehestä, joka on ollut valmis lähettämään lapsensa oloihin, jotka ovat poikenneet täydellisesti niistä, mihin lapsi oli lyhyen elämänsä aikana oppinut? Onko hän pelkästään halunnut yhden suun pois ruokittavien joukosta vai onko hän ollut rakastava isä, joka  toivoi lapselleen parempaa tulevaisuutta kuin mikä tätä odotti kotona? Ehkä molemmat vastaukset ovat oikeita. Vaikka kotitila ei ollut kaikkein pienimpiä, siellä riitti väkeä jatkossakin, eikä leveää leipää ollut odotettavissa kenellekään. Siitäkin huolimatta, että sanamuodot isän antamassa lupalapussa olivat osittain viranomaisia varten, niistä välittyy myös jonkinlainen vastuuntunto: avuttomaan tilaan ei lasta saanut jättää.

* * *

Tärkeimmät asiakirjalähteet:

- Kiteen ev.lut. seurakunnan väestörekisteriasiakirjat. Joensuun maakunta-arkisto (JoMA).
- Passipäiväkirjat. Ilomantsin kruununvoudin arkisto. JoMA.
- Pitäjänkirjat. Suomen passiviraston arkisto. Kansallisarkisto (mikrofilmit JoMA:ssa).

.