tiistai 29. joulukuuta 2009

Katulamppuja ja 'normaalikynttilöitä'

 
Vuoden pimeimpinä aikoina ja erityisesti näin joulun ja vuodenvaihteen aikaan poltetaan mielellään kynttilöitä. On kruunukynttilöitä, antiikkikynttilöitä, soihtuja, ulkotulia, tuikkuja, hautakynttilöitä ja lukuisa määrä erilaisia koristekynttilöitä, joiden valo on olennainen osa jouluista tunnelmaa. Vaan mikä onkaan normaalikynttilä?

Normaalikynttilä on aikaisemmin käytössä ollut valonlähteen voimakkuutta kuvannut yksikkö. Sen perustana on vuonna 1885 kansainväliseksi mittayksiköksi otettu niin sanottu Viollen yksikkö, joka määritellään yhden neliösenttimetrin suuruisen sulan platinapinnan valonvoimakkuudeksi pinnan normaalin suunnassa platinan jähmettymishetkellä. Normaalikynttilä on 1/20 Viollen yksikköä. Nykyisin käytössä olevalla SI-järjestelmän mukaisella valovoiman mittayksiköllä tarkasteltuna normaalikynttilä on noin 0,9 kandelaa.

Edellä kuvattu määrittely ei anna kaltaiselleni maallikolle riittävää pohjaa arvioida edes suunnilleen sitä, kuinka valaisevia olivat lokakuussa 1898 syttyneet Joensuun kaupungin ensimmäiset sähkökatuvalot. Sähköinen katuvalaistus muodostui tuolloin 23 kaarilampusta, joista  kukin oli valovoimaltaan 800 normaalikynttilää, sekä 21 hehkulampusta, joista kukin oli 32 normaalikynttiläinen. Arviointia ja mielikuvitusta helpottanee jonkin verran tieto siitä, että yksi kandela vastaa suunnilleen yhden tavallisen steariinikynttilän kirkkautta. Näin ollen - mikäli olen oikein ymmärtänyt -  800 normaalikynttilän kaarilamppu vastaisi valovoimaltaan noin 720 kynttilää ja 32 normaalikynttilän hehkulamppu noin 29 kynttilää.

720 kynttilää on paljon,  mutta välttämättä niistä ei riittäisi erityisen kirkasta valoa laajalle alueelle - varsinkin jos ne nostettaisiin noin kymmenen metrin korkeuteen, kuten tehtiin joensuulaisten kaarilampuille. Matalien puurakennusten kaupungissa kaarilamput ovat silti varmasti näkyneet kattojen yli paremmin kuin nykyiset katulamput kerrostalojen puristuksessa. Joka tapauksessa joensuulainen sanomalehti Karjalatar kiitteli katulamppujen valon tasaisuutta.

Entäpä sitten sisävalaistus? Yksityisille kuluttajille kaupungin sähkölaitos toimitti virtaa valovoimaltaan 16 normaalikynttiläisiin hehkulamppuihin. Tällaisen lampun valo tuskin sokaisi, mutta kaikesta päätellen niitä pidettiin riittävinä. Tämän puolesta puhuu jo sekin, että lamppujen kysyntä ylitti tarjonnan, jota puolestaan rajoitti sähkölaitoksen koneiston teho. Alun perin sähkölaitos oli mitoitettu kaarilamppujen lisäksi korkeintaan 400 hehkulampulle. Vuoden kuluttua aloittamisesta hehkulamppuja oli käytössä jo 600 kappaletta, eikä määrää enää uskallettu tästä kasvattaa kuin 100 lampulla. Epäsuhta suuren kysynnän ja niukan tarjonnan välillä johti vuosikausia kestäneeseen kierteeseen, missä sähköntuotannon lisäykset ja sähköpula vuorottelivat.

Niin kauan kuin sähköä käytettiin pääasiassa valaistukseen, sähkönsaantia säännösteltiin luonnonvalon määrää seuraten. Kesän kirkkaimpina kuukausina ja päivisin, jolloin auringolla oli mahdollisuus esitellä omaa tehoaan, sähkölaitos oli hiljaa. Alkuvuosina sähköä sai aamuisin klo 5:stä auringonnousuun saakka ja vastaavasti iltaisin auringonlaskusta klo 1:een saakka yöllä. Aikarajauksista voitiin kuitenkin tinkiä tulipalojen sattuessa, jolloin sähkövaloa oli tarjolla sammutustöiden päättymiseen tai vaihtoehtoisesti auringonnousuun saakka. Viimeksi mainittua päätöstä oli edeltänyt kaupungissa sattunut tulipalo, jonka sammutustöiden aikana sähkövalot oli niiden ilmeisestä hyödyllisyydestä huolimatta sammutettu aikataulun mukaisesti.


Sanomalehti Karjalatar kertoi kaupunkilaisten tyytymättömyydestä siihen, että katuvalaistus lopetettiin keväällä 1899 jo pääsiäisen aikaan.

- Karjalatar 8.4.1899 / Kansalliskirjasto / Historiallinen sanomalehtikirjasto.















* * *

Tärkeimmät lähteet:
- Joensuun kaupungin rahatoimikamarin pöytäkirjat. Joensuun kaupunginarkisto.
- Kauppinen, Pekka: Aurinkoa auttamassa. Sata vuotta joensuulaista energialaitostoimintaa 1898-1998. Hämeenlinna 1998.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Ei nimi hevosta pahenna


Venäjän keisarikunta oli osallisena ensimmäisessä maailmansodassa,
ja sodan kaiut tuntuivat myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Suur-
sodan kitaan hukkui lukematon määrä hevosia, joten Venäjän armeija tarvitsi jatkuvasti täydennyksiä. Vuonna 1916 hevosten luovuttamista koskevat määräykset ulottuivat Pohjois-Karjalaan Kiteelle. Kahteen otteeseen kiteeläiset hevosenomistajat saivat taluttaa nelijalkaisen ystävänsä raadin eteen arvioitavaksi. Jos huonosti kävi, omistaja sai kehnoa rahallista korvausta vastaan luovuttaa hevosensa armeijalle.

Kaikilla luovutettaviksi määrätyillä hevosilla oli jokin nimi,
jonka edellä mainittu raati kirjasi luetteloonsa. Hevosten nimis-
töä väitöskirjassaan laajasti selvittäneen Marja Kalskeen mukaan
maatalousyhteiskunnassa ei hevoselle kuitenkaan välttämättä annet-
tu erisnimeä, joten kenties joku Kiteellä värvätyistä hevosista
sai nimensä vasta luovutuksen yhteydessä. Monella uudella alok-
kaalla oli ihmisen nimi, toisella taas nimi oli peräisin vain he-
vosiin sovelletusta nimistöstä. Jonkun nimi ehkä kuvasti kyseisen
eläimen luonnetta, ulkonäköä tai muuta ominaisuutta. Joka tapauk-
sessa eläimen nimi oli ihmisen antama, ihmismielessä pyöritelty.
Nimeämisen perusteet saattoivat siten olla moninaisia.

Raadin laatimissa luetteloissa hevoset on jaoteltu tammoihin ja
ruuniin. Tammoja olivat Hilkka, Hilsu, Leiju, Lempi, Liinu, Liisa,
Liisu, Maiju, Martta, Perho, Piiju, Piirikki, Sirkka, Siro, Vappu
ja Viiju
. Ruunia olivat puolestaan Into, Jaakko, Jaska, Jeku, Jo-
su, Lurjus, Musta, Piku, Poju, Polle, Poku, Puni, Reipas, Sasu,
Simo, Tamu, Toivo, Tähti, Ukko, Urho, Virkku ja Voima
. Usealla he-
vosella oli sama nimi. Suosittuja nimiä olivat esimerkiksi Piiju,
Urho ja Polle.





Hevosia Kiteen Sepänniemestä 1900-luvun alusta. Kuva Kitee-seuran kokoelmista.


Edellä mainittujen kaltaisiin hevosten nimiin ei enää usein julki-
suudessa törmää. Harvinaisia ne lienevät myös rekisteröityjen he-
vosten kohdalla. Marja Kalskeen mukaan suomenrotuisille kantakir-
ja- ja rekisterihevosille voitiin vielä 1900-luvun alussa antaa
samanlaisia nimiä kuin kantakirjaamattomilla maatiaishevosilla
oli. Tästä kehitys on kulkenut kohti nykyisin suosittuja kak-
siosaisia nimiä, joista hevosmaailmaa paremmin tuntevat voivat
erottaa viittauksia esimerkiksi hevosen sukutaustaan. Niinpä lau-
antaisen Urheiluruudun raviosuudessa on mahdollista kuulla,
kuinka esimerkiksi Topin Tohina kirii takasuoralla johtavan Virvan
Tevin rinnalle ja edelleen kärkeen...


* * *

Tärkeimmät lähteet:
- Kiteen kunnallislautakunnan pöytäkirjat. Kiteen kaupunginarkisto.
- Kalske, Marja: Suomessa syntyneiden hevosten nimistö. Turku 2005.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Annos arpaonnea ja sitten naimisiin


Onnetar hymyili Tohmajärven Jouhkolan kylästä kotoisin olleelle talollisentytär Valpuri Jaatiselle 19. päivänä huhtikuuta 1775. Koska kyseessä oli kuitenkin viranomaisasia ja maaherrakaan ei päässyt tiedottamaan tapahtumasta kuin vasta kesäkuun alkupäivinä, Valpuri ehti olla muutamia kuukausia tietämätön sattuman hänelle antamasta lahjasta ja sen mukanaan tuomasta velvoitteesta. Kun tieto lopulta saavutti kohteensa, voimme vain arvailla, ymmärsikö Valpuri kaiken riemun keskellä olevansa osa valtiovallan suuria suunnitelmia.

Rouva Fortuna osaa viettelyn taidon. Hänen valtaansa antauduttiin innokkaasti myös Ruotsin valtakunnassa helmikuussa 1773 aloitettujen kuninkaallisten arpajaisten kautta. Koko valtakunnan kattavia arpajaisia järjestettiin joka kolmas viikko. Jokaisella arvontakerralla jännitystä oli tarjolla myös 90 osallistujalle, joiden ei itse tarvinnut sijoittaa rahaa voittojen tavoitteluun. Arpajaisasetuksessa nimittäin säädettiin, että jokaisen arvonnan yhteydessä tuli jakaa yhteensä 500 hopeataalaria myötäjäisinä viidelle naimaiässä olevalle rahvaan tyttärelle. Valtiovalta halusi näin kannustaa nuoria naisia avioliittoon ja osallistumaan sen myötä valtakunnan väkimäärän kasvattamiseen.

Arvontalistalle valittujen nuorten naisten tuli olla iältään 15–24-vuotiaita sekä hyvämaineisia ja -käytöksisiä. Listalle pääsy merkitsi jo sellaisenaan hyviä voitonmahdollisuuksia, sillä listalla pysyttiin – mikäli käytös oli moitteetonta – useamman arvontakerran ajan. Avioliiton solmiminen ei johtanut listalta tippumiseen, sillä olihan nainen jo täyttänyt sen, mitä häneltä odotettiin.

Jokaisella arvontalistalla oli vähintään yksi neito jokaisesta kihlakunnasta, ja kukin heistä oli päätynyt listalle kruununvoudin ehdotuksesta. Viimeksi mainittu seikka selittänee sen, miksi listalle ilmestyi vuonna 1774 juuri Jouhkolasta kotoisin olleen 21-vuotiaan Valpurin nimi: ”Karjalan kuningas”, kruununvouti Gabriel Wallenius oli siirtynyt asumaan samaiseen kylään muutama vuotta aikaisemmin.



Kuulutettujen ja vihittyjen luettelo todisti arpajaisissa menestyneen Valpurin avioitumista

Valpurille oli siis avioitumisen myötä luvassa 100 hopeataalaria. Tämä ehto täyttyi Valpurin astuessa avioon 24.3.1777 Kiihtelysvaarassa talollisenpoika Mikko Parviaisen kanssa. Valpurin saama arpajaisvoitto kirjattiin myös vihittyjen luetteloon. Liiton myötä Valpuri siirtyi puolisonsa kotitilalle Kiihtelysvaara n:o 4:ään (uusi n:o 6). Aviopari noudatti myös kuninkaallista toivetta väestömäärän kasvattamisesta, sillä Valpuri synnytti vuosina 1778–1792 kolme tytärtä ja neljä poikaa. Lapsista kolme kuitenkin kuoli ennen viidettä ikävuottaan.

Valpurin voittama rahasumma oli huomattava, ja sen avulla olisi voinut esimerkiksi kasvattaa merkittävästi karjavarallisuutta. Voitaneen olettaa, että rahat käytettiinkin perheen ja talon hyväksi. Kovin suurta korkoa rahat eivät kuitenkaan tuottaneet, sillä talo ei näytä olleen poikkeuksellisen varakas, jos ei köyhäkään. Puoliso Mikon (k. 1807) ja Valpurin (k. 1810) kuoleman jälkeen mahdollisesti laadittuja perukirjoja ei ole säilynyt kertomaan varallisuuden laadusta. Joka tapauksessa Mikon hallitseman puolikkaan kruununtilan hallinnassa tapahtui avioparin poismenon jälkeen verraten nopeasti muutoksia. Merkittävä osasyyllinen hallintasuhteiden muutoksiin oli kuolema, joka kaksi vuotta Valpurin jälkeen otti mukaansa myös perheen aikuisikään ehtineet pojat. Tätä seuranneiden järjestelyjen lopputuloksena oli tilan hallinnan siirtyminen pois Parviaisilta.

* * *

Tärkeimmät lähteet:
- Saapuneet anomusasiakirjat. Kuopion lääninhallituksen lääninkonttorin I arkisto. Joensuun maakunta-arkisto.
- Saapuneet kirjeet. Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkanslian arkisto. Mikkelin maakunta-arkisto.
- Väestorekisteriasiakirjat. Kiihtelysvaaran seurakunnan arkisto. Joensuun maakunta-arkisto.
- Oinonen, Jari: 'Kruunun ja woittajain hywää, Kuninkaan isällisestä Lemmestä' - Numeroarpajaiset 1700-luvun lopun Ruotsi-Suomessa. Arkistoviesti 2/2007.