keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Lapsena Venäjälle

.
"Minun Poikani: Johana Tarkkonen aikoi mennä St Pietariin hakemaan soveliasta oppi paikkaa, ja että minun tyttären Anna Tarkkonen ottaa sen asian: että toimittaa hänelle paikka. oman vastuuns päälle. nin Tämän kautta lupaan minä alla kirjoittaja ilman estettä. ottaa passin ja uskon tyttäreni huollisen hoitamisen nojaan saattoo oppi paikkaan. annettu Kiteeltä. ja Podoskavaaran kylästä: Se 14 pä Elokuu: 1861. Henric Tarkkonen"

Venäjän läheisyys tuntui hyvin 1800-luvun puolivälin Kiteellä. Etenkin suurkaupunki Pietarissa tarvittiin työvoimaa ja sitä puolestaan löytyi itäsuomalaiselta maaseudulta. Kun lisäksi katovuodet paljastivat aika ajoin toimeentulon haavoittuvaisuuden, ei ole mitenkään erikoista, että Itä-Suomen pitäjistä lähdettiin etsimään työtä Pietarista tai muilta sen vetovoiman ruokkimilta - myös Suomen puoleisilta - paikkakunnilta. Edellä olevassa lainauksessa mainitusta Potoskavaaran kylästä monet miehet kävivät 1850-luvulla kausiluontoisesti töissä esimerkiksi Pitkärannassa Impilahdella, missä oli kaivos- ja metsäteollisuutta. Vuosina 1857-1858 monet potoskavaaralaiset kävivät puolestaan töissä Valamossa.

Myös Juhana Tarkkosen kotoa oli lähdetty Venäjälle aikaisemminkin. Juhanan sisko Anna oli lähtenyt Pietariin loppuvuodesta 1855 ja sisko Maria vastaavasti alkuvuodesta 1858. Molemmat olivat olleet lähtiessään 20-vuotiaita. Heikki-veli oli puolestaan saanut 14-vuotiaana papintodistuksen Pietarin-matkaa varten kesällä 1858, mutta ei ole varmaa tuliko hän siellä käyneeksi. Perheen vanhimpana poikana hänen asemansa oli joka tapauksessa hieman toinen kuin muiden sisarusten, sillä vastuu kotitilasta jäi myöhemmin hänelle.

Heikki Tarkkonen selvästi toivoi tuolloin 11-vuotiaalle Juhanalle paikkaa jonkin käsityöläisen tai ammatinharjoittajan oppipoikana. Käsityöläiseksi kouluttautuminen alkoi perinteisesti jo nuorella iällä. Suomalaiset miehet olivat Pietarissa hyvin edustettuina etenkin räätälin, sepän, kulta- tai hopeasepän ja nuohoojan ammateissa. Juhanaa aikaisemmin lähteneistä potoskavaaralaisista nuorukaisista esimerkiksi 16-vuotiaana Pietariin lähtenyt Heikki Juvonen mainitaan myöhemmin suutarin oppilaana. Yksitoistavuotias Taneli Karvinen puolestaan lähetettiin vuonna 1857 setänsä lukkosepän kisälli Antti Karvisen luokse, joka puolestaan ohjasi Tanelin oppipojaksi kultaseppä Ernst Zimmermanin palvelukseen. Isän toiveet Juhanan suhteen eivät siten olleet näiden esimerkkien valossa katteettomia. On tosin mahdotonta sanoa, kuinka hyvin hän tiesi oppipojan elämän kääntöpuolista. Niitä lienee saanut maistaa myös edellä mainittu Taneli Karvinen, joka karkasi oppipaikastaan keväällä 1860 kotiinsa Kiteelle.

Omin päin ei lapsia eikä aina nuoriakaan matkaan laitettu, vaan apuna käytettiin Pietarissa jo asuvia tai sen muuten hyvin tuntevia saattajia. Anna Tarkkosen oli saatellut aikanaan Pietariin lampuoti Simo Hurskanen, joka kävi 1840-50 -luvuilla Pietarissa lähes vuosittain ja joka oli saattanut sinne myös omia lapsiaan. Nyt vastaavasti Annan huomaan uskottiin Juhanan lisäksi heidän 20-vuotias siskonsa Karolina lapsensa kanssa, samalta kylältä kotoisin olevat 14-vuotias Jaakko Tarkkonen ja 16-vuotias Petter Kattilus sekä kirkonkylältä kotoisin oleva Stina Lovisa Malinen. Ilmeisesti seurueeseen kuului myös potoskavaaralainen 15-vuotias Anna Hukka. Pojille toivottiin hyvää oppipaikkaa ja naisille puolestaan palveluspaikkaa.


Passiviranomaisia varten annetut vanhempien suostumukset Juhana Tarkkosesta ja Jaakko Tarkkosesta.
 

Edellä mainitusta ryhmästä ainakin Karolina ja Juhana palasivat pian takaisin Kiteelle. Karolina avioitui Kiteellä vuonna 1862, kun taas Juhanaa oltiin lähettämässä uudelleen Pietariin kesällä 1862. Tämäkään kerta ei näytä johtaneen odotettuun tulokseen. Mahdollisena syynä yritysten kariutumiseen oli lapsityövoiman käyttöä koskeneet rajoitukset, vaikka niitä ei aina tarkoin noudatettukaan. On arvioitu, että vielä 1860-luvulla Pietarin seudun teollisuuden työvoimasta kahdeksan prosenttia olisi ollut iältään alle 14-vuotiaita.

Kolmannen kerran Juhana teki lähtöä Pietariin alkusyksystä 1866, jolloin hänellä oli ikää riittävästi.  Tällä kertaa hän jäi sinne pysyvästi, tosin syystä, jota tuskin kukaan toivoi. Juhana kuoli Pietarissa helmikuussa 1867, jakaen näin monen muun nuoren kanssa saman kohtalon. Koko Pietarin väestönkasvu oli noihin aikoihin muuttoliikkeen varassa, sillä kaupungin syntyvyysluvut ylittivät kuolleisuusluvut vasta 1880-luvulla. Kuolleiden ja haudattujen luettelossa Juhanan kuolinsyy on merkitty tuntemattomaksi, mutta joka tapauksessa ahdas asuminen, niukka ravitsemus ja huono hygienia antoivat suurkaupungissa hyvät puitteet taudeille.

Talollisenpoika Juhana Tarkkonen oli 11-vuotias, kun isänsä oli ensimmäistä kertaa valmis lähettämään hänet maailmalle. Mitä siis pitäisi ajatella miehestä, joka on ollut valmis lähettämään lapsensa oloihin, jotka ovat poikenneet täydellisesti niistä, mihin lapsi oli lyhyen elämänsä aikana oppinut? Onko hän pelkästään halunnut yhden suun pois ruokittavien joukosta vai onko hän ollut rakastava isä, joka  toivoi lapselleen parempaa tulevaisuutta kuin mikä tätä odotti kotona? Ehkä molemmat vastaukset ovat oikeita. Vaikka kotitila ei ollut kaikkein pienimpiä, siellä riitti väkeä jatkossakin, eikä leveää leipää ollut odotettavissa kenellekään. Siitäkin huolimatta, että sanamuodot isän antamassa lupalapussa olivat osittain viranomaisia varten, niistä välittyy myös jonkinlainen vastuuntunto: avuttomaan tilaan ei lasta saanut jättää.

* * *

Tärkeimmät asiakirjalähteet:

- Kiteen ev.lut. seurakunnan väestörekisteriasiakirjat. Joensuun maakunta-arkisto (JoMA).
- Passipäiväkirjat. Ilomantsin kruununvoudin arkisto. JoMA.
- Pitäjänkirjat. Suomen passiviraston arkisto. Kansallisarkisto (mikrofilmit JoMA:ssa).

.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Työmiehen kuolema

.
Läheskään kaikista asiakirjojen kertomista yksityiskohdista ei jää erityisiä jälkiä muistiin kätkettäväksi. Asiakirjaa lukiessa ovat yleensä päällimmäisinä mielessä kysymykset, joihin on sillä kertaa etsimässä vastauksia. Vaikka tekstiä tulee arvottaneeksi nopeasti, suodatus ei silti ole suoraviivaista tai yksioikoista. Hyvä näin, sillä hetkellinen harkinta jättää aikaa myös asioille, jotka eivät välttämättä liity itse tutkimuskysymyksiin, mutta jotka muulla tavoin herättävät uteliaisuuden.

Seuraavan tapauksen äärelle päädyin selvittäessäni kieltolain aikaista alkoholirikollisuutta. Noina villeinä vuosina laaditut tuomioistuinten pöytäkirjat sisältävät tuhansittain tapauksia, joissa laiton alkoholi oli saatellut väkeä leivättömän pöydän ääreen. Vaikka kukin tapaus on omanlaisensa, jo muutamien kymmenien pöytäkirjojen läpikäyminen tuntuu helposti puuduttavalta. Sellaisessa tilanteessa on kiitollinen jokaisesta yksityiskohdasta, joka jollakin tavoin torjuu lukijaa uhkaavaa tylsistymisen tilaa. Nyt kuvattavassa tapauksessa oman mielenkiintoni viritti poliisikuulustelupöytäkirjassa mainittu seikka, jolla tuskin oli ratkaisevaa merkitystä asian kokonaisuudessa, mutta joka oli jollakin tavoin yllättävä ja pöytäkirjan muusta kerronnasta poikkeava.

Poliisitutkinnan kohteena ollut surullinen tapahtumasarja ei pääpiirteiltään ole tavaton: humaltuminen, sammuminen hankeen, kuolema. Onnettoman kohtalon kokenut kesälahtelainen työmies oli muutamaa päivää ennen joulua 1923 käynyt huutokaupasta ostamassa olkia, jotka hän kävi lainaksi saamallaan reellä viemässä kotiinsa. Miehen tuttava kertoi myöhemmin, että rekeä lainatessaan työmies oli luvannut tuoda palatessaan viinaa, ja näin olisi tapahtunutkin. Neljän miehen voimin oli sitten maisteltu olutpullossa ollutta juomaa, jonka yksi miehistä myöhemmin kuulustelussa kertoi tunnistaneensa "maakeittoviinaksi".

Miehillä oli ollut ilmeisen hupaisa tuokio, sillä olkien ostajakin oli "ollut hyvin iloinen, jopa tanssinutkin". Hetkisen kuluttua miehet kuitenkin lähtivät kukin taholleen. Jo hieman päihtynyt olkien ostaja oli ilmoittanut lähtevänsä muutaman sadan metrin päässä asuvan tuttavansa luokse kylpemään. Sinne hän ei saapunut. Kun miehen vaimo oli seuraavana aamuna kysellyt puolisostaan ja etsinnät oli käynnistetty, mies löydettiin tajuttomana lumihangesta. Häntä yritettiin elvyttää ensin sisällä talossa ja sitten lämpimässä saunassa. Seuraavana aamuna mies olikin tullut tajuihinsa, mutta kuollut muutamia tunteja myöhemmin.

Näinä muutamina tunteina, jotka uhri oli ollut tajuissaan, oli hänen luonaan käynyt useampia vieraita eri tarkoituksissa - yksi jopa "puhumassa Jumalan sanaa", kuten poliisin pöytäkirjassa todettiin. Yksi kävijöistä oli puolestaan kiinnittänyt huomiota saunan lattialla olevaan uhrin oksennukseen, "joka oli väriltään kirkasta, nestemäistä". Tämän havaittuaan hän oli raapaissut tulitikun "ja lähentäessään sitä oksennukseen otti ulostus heti tulen, palaen sinisenä liekkinä."

Itse muistan ajatelleeni tässä kohdin heti, että 'onpa ollut tuhtia ainetta, kun vielä yli vuorokausi nauttimisen jälkeen on ollut noin syttymisherkkää'. Sen sijaan voimme vain arvailla, miksi oksennus kiinnosti saunassa vieraillutta miestä siinä määrin, että hän halusi valaista sitä tulitikulla? Ehkäpä hän halusi vain nähdä paremmin voidakseen välttää oksennuksen päälle astumista. Joka tapauksessa hän mainitsi asiasta kuulustelijalle. Kuulustelua suorittaneen nimismiehen kiinnostus todistajan lausunnon tähän kohtaan jää sekin varmaa vastausta vaille. Luultavasti nimismies oli kuitenkin virkauransa aikana nähnyt tarpeeksi olosuhteita, joissa ihmiset olivat erkaantuneet tästä maailmasta. Ehkä hän siis kokemuksensa perusteella piti tarpeellisena tämän hieman makaabereja sävyjä sisältävän pienen seikan ylöskirjaamista asian tuomioistuinkäsittelyä varten. Lisäksi todistajien lausunnot olivat ristiriitaisia siitä, kuka itse asiassa oli ollut viinapullon omistaja.

Tapahtunutta käsiteltiin käräjillä keväällä 1924. Ruumiinavauskertomuksen ja todistajalausuntojen perusteella oikeus totesi kuoleman aiheutuneen ylenmääräisestä alkoholin nauttimisesta ja paleltumisesta. Ketään toista henkilöä ei hengenmenosta syytetty. Sen sijaan alkoholin nauttimiseen osallistuneet kaksi muuta, nyt myös todistajina kuultua miestä, saivat syytteet alkoholirikoksesta ja kolmannellekin sellainen oli tulossa.

Tämä kolmas syytteeseen joutuva oli vainajan tuttava, joka oli todistajanlausunnossaan väittänyt pontikan olleen uhrin tarjoamaa. Muut todistajat olivat tästä eri mieltä ja kertoivat viinan olleen peräisin mainitulta tuttavalta. Ehkä painavimman lausunnon viinan alkuperästä antoi saunassa vieraillut mies, joka oli kertomansa mukaan puhutellut uhria tämän ollessa vielä tajuissaan. Todistaja kertoi "Jumalan sanan avulla" tiedustelleensa uhrilta tämän vihamiehiä, jolloin uhri itse oli kertonut viinan olleen peräisin tuttavaltaan. Tämän jälkeen oli todistaja yhdessä uhrin vaimon kanssa veisanneet virttä, jonka aikana henki oli paennut lauteilla olevasta miehestä.


* * * 

Lähde: Kiteen käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirja 16.4.1924 § 144
.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Kuivin suin Saimaalla - tai ainakin melkein


Suurten vesistöjen Itä-Suomessa järvet ja joet ovat aina olleet tärkeitä kulkuväyliä. Selkävesien soutajat ja purjehtijat saivat rinnalleen uuden kulkijan Kiteen Puhoksessa valmistuneen Suomen ensimmäisen höyrylaivan lähtiessä neitsytmatkalleen 10.8.1833. 'Ilmarisen' aloittama höyrylaivaliikenne vauhditti osaltaan koko Suur-Saimaan vesiliikenteen kehittämistä, ja työn kaunein tulos oli vuonna 1856 valmistunut Saimaan kanava. Kun monien muiden koskenraivaushankkeiden ohella vielä Pielisjoki saatiin kanavoitua vuonna 1879, olivat yhteydet merelle olemassa Nurmeksesta saakka. Savon puolella vastaavasta edusta nautittiin Iisalmea ja Kiuruvettä myöten.

Höyrykoneiden voimalla liikkuneet laivat antoivat vesiliikenteelle ajallista ennustettavuutta. Säännöllisesti liikennöivistä matkustajahöyryaluksista tuli pian olennainen osa suurten vesien äärellä sijainneiden kaupunkien elämää. Laivaliikenne yhdistettynä kehittyvään rautatieverkostoon muodosti verkoston, jota myöten niin tavarat kuin ihmiset saattoivat liikkua vaivattomasti pitkiä matkoja. Esimerkiksi kesällä 1895 juukalaiset saattoivat keskiviikkoisin ja sunnuntaisin laittaa rahtinsa nopeakulkuiseksi mainostetun "höyryvenhe" Salmen kyytiin, joka toi lastinsa seuraavaksi päiväksi Joensuuhun. Mukaan uskotut voiastiat kuljetettiin maanantaisin satamasta suoraan rautatieasemalle, missä niitä odotti voin säilymistä turvannut "jäävaunu". "Voijunat" toimittivat kallisarvoisen lastin haluttuun vientisatamaan nopeasti.



Puhoksen laituri Kiteellä oli Joensuusta käsin Saimaalla kulkeneiden laivojen vakituinen pysähdyspaikka

Nykypäivänä tuskin kukaan kehuisi höyrylaivoja nopeiksi, sillä matka, joka nyt taittuu lentokoneella hetkessä ja autolla muutamissa tunneissa, vaati vielä 1800-1900 -lukujen taitteessa useamman päivän. Ymmärrettävästi matkustajat tarvitsivat tämän vuoksi laivoilla muutakin palvelua kuin pelkän kuljetuksen. Ruoka ja virvokkeet olivat jo tuolloin arvossaan samalla tavoin kuin ne ovat nykyään Itämeren laivaliikenteessä. Niinpä useassa matkustaja-aluksessa oli ravintola, jonka ylläpidon laivanvarustaja oli mielellään antanut ulkopuolisen elinkeinonharjoittajan tehtäväksi purjehduskausi kerrallaan.

Useimmissa tapauksissa tehtävä uskottiin luotettavaksi tunnetulle naishenkilölle. Vuonna 1910 ravintoloitsijoina toimivat muun muassa viilarinvaimo Alma Holländer Kuopion ja Viipurin väliä seilanneella höyrylaiva 'Otavalla', neiti Lyydia Niiranen 'Sammolla' Joensuun ja Pietarin välillä, koneenkäyttäjänvaimo Maria Ruotsalainen 'Kuopio' -nimisellä aluksella Kuopion ja Pietarin välillä sekä maalarinleski Emmi Keinänen 'Kalevalla' Kuopion ja Viipurin välillä. Mainituista henkilöistä Lyydia Niiranen oli kotoisin Sulkavan kirkonkylältä, muiden ollessa kuopiolaisia.

Edellä mainitut ravintoloitsijat toivoivat ravintoloilleen alkoholin anniskeluoikeuksia. Esimerkiksi Petter Parviainen & Co:n omistamalla 'Sampo'-laivalla ravintolaa pitänyt Lyydia Niiranen anoi Kuopion läänin kuvernööriltä lupaa saada "harjoittaa täydellistä ravintola-oikeutta kaikenlaisilla väki- ja mallasjuomilla sekä lämpimän ruuan kanssa anniskella paloviinaa laivalla matkustavaisille, laivan päällystölle ja miehistölle." Hän vetosi anomuksessaan siihen, että aluksen toinen päätesatama oli Suomen rajojen ulkopuolella ja että samalla linjalla purjehtivilla viipurilaisilla laivoilla oli täydelliset ravintolaoikeudet olleet jo useita vuosia. Lopuksi hän muistutti siitä, että täydellisistä ravintolaoikeuksista peritty leimavero oli yhtä suuri kuin osittaisistakin oikeuksista peritty.

Kuvernööri ei toukokuussa 1910 antamassaan ratkaisussa katsonut "tarpeen vaatimaksi myöntää paloviinan ja muiden poltettujen ja tislattujen väkiviinajuomain anniskelemista." Mitään tarkempia perusteluja kuvernöörin päätöksessä ei mainita. Voi silti hyvin kuvitella, että myös hänen korviinsa oli kantautunut tietoja niistä hankaluuksista, joita tiedettiin alkoholin ja vesiliikenteen yhteensovittamisesta aiheutuneen. "Yleisen matkustajaliikenteen" vuoksi hän katsoi kuitenkin kohtuulliseksi suostua mietojen viinien ja mallasjuomien myyntiin, mutta sitäkin sai Lyydia Niiranen tehdä vain hyvin rajoitetusti:

juomia sai tarjoilla ainoastaan ateria-aikana lämpimän ruoan kanssa;
juomia sai tarjoilla ainoastaan laivan kulkiessa Joensuu-Pietari -reitillä, ei muilla väylillä;
juomia ei saanut tarjoilla huviretkillä tai muilla säännöllisen reittiliikenteen ulkopuolisilla matkoilla;
juomia ei saanut tarjoilla laivan ollessa pysähtyneenä satamissa ja kanavissa.

Samanlaisen vastauksen saivat myös muut edellä mainitut ravintoloitsijat.

Anniskeluehtoja voitaneen pitää tiukkoina, mutta on eri asia noudatettiinko niitä. Raittiusväellä ainakin oli asiasta oma varma mielipiteensä. Puumalan Raittiusyhdistys esitti toukokuussa 1911 Kuopion läänin kuvernöörille, ettei kyseisen vuoden purjehduskaudelle myönnettäisi minkäänlaisia "väkijuomaravintolan oikeuksia" Saimaan vesistössä liikkuville aluksille. Yhdistyksen mukaan kokemus oli jo useampana kesänä osoittanut, että kuvernöörin asettemia ehtoja oli rikottu räikeästi. Rikkomuksia olisi tapahtunut myös purjehduskaudella 1910, jolloin kuuden eri laivan ravintoloitsijat olisi annettu ilmi luvattomasta anniskelusta laivan ollessa Puumalan laiturissa. Rikkomukset olivat kuitenkin "asianomaisen syyttäjän huolimattomuuden takia" jääneet syytteeseen saattamatta.

Raittiusyhdistyksen valituksessa ei nimiä mainittu, joten jää arvattavaksi, oliko ilmiannettujen joukossa ketään edellä mainituista ravintoloitsijoista. Sen verran kyseinen anomuskirjeen kohta oli kuitenkin lääninhallinnossa kiinnostanut, että se oli alleviivattu. Raittiusyhdistyksen anomus ei silti johtanut toimenpiteisiin, sillä purjehduskauden 1911 anniskeluoikeudet oli jo ehditty myöntää. Näin ollen ainakin tuona kesänä meno jatkui luultavasti entisellään.

* * *

Tärkeimpinä asiakirjalähteinä on käytetty Joensuun maakunta-arkistossa säilytettävään Kuopion lääninhallituksen lääninkanslian I arkistoon sisältyviä anomusasiakirjoja ja päätöskonsepteja.


sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Hirvi vai ei?

.
Kaavin käräjäkunnan kihlakunnanoikeus antoi 15.3.1898 päätöksen rikosasiassa, jota se oli käsitellyt jo syksystä 1896 lähtien. Itse rikos oli tapahtunut marraskuussa 1895 keyrin aikoihin, mutta kukaan ei ollut tehnyt siitä ilmoitusta poliisiviranomaiselle. Kaavin kruununnimismies Reinhold Oktavius von Becker oli oma-aloitteisesti käynnistänyt tutkimukset kuulemiensa huhupuheiden perusteella ja haastanut syyllisiksi epäillyt oikeuteen. Lukuisten todistelujen jälkeen kihlakunnanoikeus langetti ankarat sakkotuomiot kuudelle miehelle. Tuomitut olivat syyllistyneet laittomaan hirventappoon … vai oliko sittenkään kyseessä ollut hirvi?

Hirvet levittäytyivät Suomeen pian jääkauden jälkeen ja ihminen niitä seuraten. Metsästyksestä elantonsa saaneille hirvi oli tuolloin tärkeimpiä saaliseläimiä. Metsästys oli tuhansia vuosia vapaata toimintaa ja vasta Ruotsin valtakunta toi mukanaan sitä rajoittavia kahleita. Luvattomasta hirventaposta oli vielä 1600-luvun alussa mahdollisuus langettaa kuolemantuomio.

Autonomian alkuvuosikymmeninä hirviä metsästettiin ilman mitään pidäkkeitä. Vaikka Suomessa oli edelleen voimassa Ruotsin vallan ajalta periytynyt lainsäädäntö, metsässä liikkujilta tämä saattoi sopivassa tilanteessa unohtua. Niinpä maamme hirvikanta romahti 1830-luvulle tultaessa ja useat nälkävuodet eivät nekään tilannetta helpottaneet. Vasta vuoden 1868 metsästysasetus rauhoitti hirven kokonaan ja antoi osaltaan edellytyksiä tilanteen korjaatumiselle.

Hirvikannan elpyminen vei aikansa. Sitä hidastivat niin pedot kuin salametsästäjät. Kaikesta päätellen korjattavaa oli myös asenteissa. Kuopion läänin kuvernööri moitti vuodenvaihteessa 1891–92 ankarasti lääninsä kruununpalvelijoita siitä, että nämä olivat laiminlyöneet velvollisuutensa saattaa metsästysrikkomuksiin syyllistyneitä oikeuden eteen. Läänin asukkaita kuvernööri kuvasi hieman armollisemmassa sävyssä todetessaan, etteivät nämä ilmeisestikään tunteneet kyseistä metsästysasetusta.

Hirvi ei ollut kovin yleinen vielä 1890-luvulle tultaessa. Jos joku näki jossain hirven, tästä erikoisesta tapahtumasta voitiin kertoa myös sanomalehdessä. "Harwinaista" otsikoi sanomalehti Karjalatar 10.1.1890 kertoessaan Joensuun äärellä Kukkosensaaressa ja Ukonniemessä nähdystä eläimestä. Lehti kertoi samalla myös muutamien kaupunkilaisten käyneen tavoittelemaan eläintä aseiden kanssa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hyvä niin sekä hirvelle että pyssymiehille itselleen, sillä eläin piti henkensä ja toiset säästyivät sakoilta.

Edellä viitatussa Karjalattaren uutisessa kerrotaan eräiden silminnnäkijöiden puhuneen hirven sijaan peurasta. Tämä tuntuu oudolle, sillä luulisi nyt hirven ja peuran erojen olleen selviä tuon ajan ihmisillekin. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ollut, sillä myös Kaavilla käydyissä oikeudenkäynneissä monet todistajat olivat – aidosti tai tahallisesti – epävarmoja siitä, minkä eläimen salakaatajat olivat hengiltä ottaneet. Todistaja, joka oli nähnyt eläimen vielä elossa, ei puhunut hirvestä, vaan kertoi nähneensä "erään elävän, jolla oli päässä kaksi sarvea kuin sapelin käret …". "Eläin oli niin korkea, että tuskin olisi yltänyt kädellä ottaa sarvista; mahan alta ja kupeilla oli se valkea, vaan selästä harmaa." Toinen todistaja kertoi nähneensä "oudon elävän tulevan tietä myöten järveltä taloon päin. Elävä oli vahvan hevosen kokoinen, karvaltaan ruskea, vaan kupeet ja mahan-alus olivat hallakat, päässä sillä oli sarvet, jotka haaraantuivat useampi-haaraisiksi, sen häntä oli lyhyt ja jalat olivat samanlaiset kuin lehmällä."




 Kaikkia epäiltyjä ei saatu haastettua käräjille, joten
nimismiehen oli turvauduttava etsintäkuulutukseen

Vaikka oikeudenkäynnin pöytäkirjassa puhutaan useimmissa kohdissa nimenomaan hirvestä, niin todistajalausuntojen kohdalla sanavalinnat ovat ajoittain varovaisempia – ikään kuin olisi annettu tilaa myös sille mahdollisuudelle, ettei kyseessä olisikaan ollut hirvi. Tämä varovaisuus huipentuu oikeuden antaman päätöksen kohdassa, missä ensimmäisen kerran nimenomaisesti viitataan hirveen: sana 'hirvi' on yliviivattu ja korvattu ilmaisulla 'metsän elävä, joka kaikesta päättäen on ollut hirvi'.

Kihlakunnanoikeus antoi tuomionsa kolmekymmentä vuotta vanhan asetuksen mukaisesti. Myöhemmin samana vuonna, lokakuussa 1898, annettu asetus määritteli hirvenmetsästyksen maassamme edelleen periaatteessa kielletyksi. Metsästys voitiin kuitenkin sallia niissä osissa maata, missä hirviä tavattiin yleisemmin. Aivan kenelle tahansa tätä mahdollisuutta ei suotu, sillä metsästysluvan saattoi saada vähintään 1500 hehtaarin yhtenäisen metsästysalueen haltija. Asetuksessa ilmoitettu hehtaarimäärä oli lain valtiopäiväkäsittelyssä saanut muutamat talonpoikaissäädyn edustajat varpailleen. Keskustelussa oli todettu muun muassa, että "… nyt tehdään hirvenampumisesta vaan suurtilallisten huvia, että nämä kesähelteen helpotettua saavat itseään virkistää …".

Kuopion läänissä luvanvarainen hirvenmetsästys kävi mahdollisesti vuonna 1903 annetun asetuksen myötä. Tässä kuvatussa tapauksessa sakotettujen kaavilaisten, tuusniemeläisten ja kuusjärveläisten mökkiläisten ja talollisten metsästysmahdollisuuksia uusi laki tuskin paransi, sillä mistäpä he olisivat hankkineet edes vuokralle sellaisen maa-alueen kuin laki vaati. Heille hirvi oli ollut sattumalta eteen tullut mahdollisuus saada lihaa ruokapöytään, ja lihaa oli riittänyt vielä muillekin. Kullekin heistä langetettu 200 markan sakko muine kuluineen oli joka tapauksessa raskas kannettava, ja mahdollisesti joku heistä joutui sovittamaan sen vankeudella. Toivoa vain sopii, että paisti oli ollut ikimuistoisen hyvää, sillä 200 markkaa olisi riittänyt mainiosti vaikka kokonaisen lehmän ostamiseen.

* * *

Tärkeimmät lähteet:

- Kaavin käräjäkunnan varsinaisasiain pöytäkirjat 1896–1898. Liperin tuomiokunnan arkisto. Joensuun maakunta-arkisto.
- Kairikko, Juha K., Hirvenmetsästyksen historiaa. Teoksessa: Malinen, Jere (toim.) : Hirvenmetsästyksen käsikirja. Keuruu 2006.
- Sanomalehti Karjalatar