maanantai 8. helmikuuta 2010

Kuivin suin Saimaalla - tai ainakin melkein


Suurten vesistöjen Itä-Suomessa järvet ja joet ovat aina olleet tärkeitä kulkuväyliä. Selkävesien soutajat ja purjehtijat saivat rinnalleen uuden kulkijan Kiteen Puhoksessa valmistuneen Suomen ensimmäisen höyrylaivan lähtiessä neitsytmatkalleen 10.8.1833. 'Ilmarisen' aloittama höyrylaivaliikenne vauhditti osaltaan koko Suur-Saimaan vesiliikenteen kehittämistä, ja työn kaunein tulos oli vuonna 1856 valmistunut Saimaan kanava. Kun monien muiden koskenraivaushankkeiden ohella vielä Pielisjoki saatiin kanavoitua vuonna 1879, olivat yhteydet merelle olemassa Nurmeksesta saakka. Savon puolella vastaavasta edusta nautittiin Iisalmea ja Kiuruvettä myöten.

Höyrykoneiden voimalla liikkuneet laivat antoivat vesiliikenteelle ajallista ennustettavuutta. Säännöllisesti liikennöivistä matkustajahöyryaluksista tuli pian olennainen osa suurten vesien äärellä sijainneiden kaupunkien elämää. Laivaliikenne yhdistettynä kehittyvään rautatieverkostoon muodosti verkoston, jota myöten niin tavarat kuin ihmiset saattoivat liikkua vaivattomasti pitkiä matkoja. Esimerkiksi kesällä 1895 juukalaiset saattoivat keskiviikkoisin ja sunnuntaisin laittaa rahtinsa nopeakulkuiseksi mainostetun "höyryvenhe" Salmen kyytiin, joka toi lastinsa seuraavaksi päiväksi Joensuuhun. Mukaan uskotut voiastiat kuljetettiin maanantaisin satamasta suoraan rautatieasemalle, missä niitä odotti voin säilymistä turvannut "jäävaunu". "Voijunat" toimittivat kallisarvoisen lastin haluttuun vientisatamaan nopeasti.



Puhoksen laituri Kiteellä oli Joensuusta käsin Saimaalla kulkeneiden laivojen vakituinen pysähdyspaikka

Nykypäivänä tuskin kukaan kehuisi höyrylaivoja nopeiksi, sillä matka, joka nyt taittuu lentokoneella hetkessä ja autolla muutamissa tunneissa, vaati vielä 1800-1900 -lukujen taitteessa useamman päivän. Ymmärrettävästi matkustajat tarvitsivat tämän vuoksi laivoilla muutakin palvelua kuin pelkän kuljetuksen. Ruoka ja virvokkeet olivat jo tuolloin arvossaan samalla tavoin kuin ne ovat nykyään Itämeren laivaliikenteessä. Niinpä useassa matkustaja-aluksessa oli ravintola, jonka ylläpidon laivanvarustaja oli mielellään antanut ulkopuolisen elinkeinonharjoittajan tehtäväksi purjehduskausi kerrallaan.

Useimmissa tapauksissa tehtävä uskottiin luotettavaksi tunnetulle naishenkilölle. Vuonna 1910 ravintoloitsijoina toimivat muun muassa viilarinvaimo Alma Holländer Kuopion ja Viipurin väliä seilanneella höyrylaiva 'Otavalla', neiti Lyydia Niiranen 'Sammolla' Joensuun ja Pietarin välillä, koneenkäyttäjänvaimo Maria Ruotsalainen 'Kuopio' -nimisellä aluksella Kuopion ja Pietarin välillä sekä maalarinleski Emmi Keinänen 'Kalevalla' Kuopion ja Viipurin välillä. Mainituista henkilöistä Lyydia Niiranen oli kotoisin Sulkavan kirkonkylältä, muiden ollessa kuopiolaisia.

Edellä mainitut ravintoloitsijat toivoivat ravintoloilleen alkoholin anniskeluoikeuksia. Esimerkiksi Petter Parviainen & Co:n omistamalla 'Sampo'-laivalla ravintolaa pitänyt Lyydia Niiranen anoi Kuopion läänin kuvernööriltä lupaa saada "harjoittaa täydellistä ravintola-oikeutta kaikenlaisilla väki- ja mallasjuomilla sekä lämpimän ruuan kanssa anniskella paloviinaa laivalla matkustavaisille, laivan päällystölle ja miehistölle." Hän vetosi anomuksessaan siihen, että aluksen toinen päätesatama oli Suomen rajojen ulkopuolella ja että samalla linjalla purjehtivilla viipurilaisilla laivoilla oli täydelliset ravintolaoikeudet olleet jo useita vuosia. Lopuksi hän muistutti siitä, että täydellisistä ravintolaoikeuksista peritty leimavero oli yhtä suuri kuin osittaisistakin oikeuksista peritty.

Kuvernööri ei toukokuussa 1910 antamassaan ratkaisussa katsonut "tarpeen vaatimaksi myöntää paloviinan ja muiden poltettujen ja tislattujen väkiviinajuomain anniskelemista." Mitään tarkempia perusteluja kuvernöörin päätöksessä ei mainita. Voi silti hyvin kuvitella, että myös hänen korviinsa oli kantautunut tietoja niistä hankaluuksista, joita tiedettiin alkoholin ja vesiliikenteen yhteensovittamisesta aiheutuneen. "Yleisen matkustajaliikenteen" vuoksi hän katsoi kuitenkin kohtuulliseksi suostua mietojen viinien ja mallasjuomien myyntiin, mutta sitäkin sai Lyydia Niiranen tehdä vain hyvin rajoitetusti:

juomia sai tarjoilla ainoastaan ateria-aikana lämpimän ruoan kanssa;
juomia sai tarjoilla ainoastaan laivan kulkiessa Joensuu-Pietari -reitillä, ei muilla väylillä;
juomia ei saanut tarjoilla huviretkillä tai muilla säännöllisen reittiliikenteen ulkopuolisilla matkoilla;
juomia ei saanut tarjoilla laivan ollessa pysähtyneenä satamissa ja kanavissa.

Samanlaisen vastauksen saivat myös muut edellä mainitut ravintoloitsijat.

Anniskeluehtoja voitaneen pitää tiukkoina, mutta on eri asia noudatettiinko niitä. Raittiusväellä ainakin oli asiasta oma varma mielipiteensä. Puumalan Raittiusyhdistys esitti toukokuussa 1911 Kuopion läänin kuvernöörille, ettei kyseisen vuoden purjehduskaudelle myönnettäisi minkäänlaisia "väkijuomaravintolan oikeuksia" Saimaan vesistössä liikkuville aluksille. Yhdistyksen mukaan kokemus oli jo useampana kesänä osoittanut, että kuvernöörin asettemia ehtoja oli rikottu räikeästi. Rikkomuksia olisi tapahtunut myös purjehduskaudella 1910, jolloin kuuden eri laivan ravintoloitsijat olisi annettu ilmi luvattomasta anniskelusta laivan ollessa Puumalan laiturissa. Rikkomukset olivat kuitenkin "asianomaisen syyttäjän huolimattomuuden takia" jääneet syytteeseen saattamatta.

Raittiusyhdistyksen valituksessa ei nimiä mainittu, joten jää arvattavaksi, oliko ilmiannettujen joukossa ketään edellä mainituista ravintoloitsijoista. Sen verran kyseinen anomuskirjeen kohta oli kuitenkin lääninhallinnossa kiinnostanut, että se oli alleviivattu. Raittiusyhdistyksen anomus ei silti johtanut toimenpiteisiin, sillä purjehduskauden 1911 anniskeluoikeudet oli jo ehditty myöntää. Näin ollen ainakin tuona kesänä meno jatkui luultavasti entisellään.

* * *

Tärkeimpinä asiakirjalähteinä on käytetty Joensuun maakunta-arkistossa säilytettävään Kuopion lääninhallituksen lääninkanslian I arkistoon sisältyviä anomusasiakirjoja ja päätöskonsepteja.