keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Yhteisvastuuta tulipalon varalta

.
"Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan." (Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä)

Surkeasti kävi Jukolan veljeksille jouluiltana, kun heidän pirttinsä paloi maan tasalle. Henki säilyi, vaan vähäiseksi jäi heidän irtain omaisuutensa tuossa tilanteessa. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi yöllinen taival takaisin turvaan Jukolaan, missä veljesten kotitaloa isännöi vuokralaisena ollut 'nahkapeitturi'. Perille päästiin susista ja pakkasesta huolimatta. Varhain keväällä veljekset siirtyivät sitten takaisin Impivaaraan uutta pirttiä rakentamaan, ja sellainen kohosikin entisen tilalle vielä samana kesänä.

Tulen voima on valtava, ja monta ihmistä se on saatellut kurjuuteen viedessään heiltä sen, mitä olivat elämässään ehtineet siihen mennessä ansaita. Aina ei kuitenkaan tarvinnut näin käydä. Jukolan veljeksillä oli toki maata, metsää ja omissa hartioissaan työvoimaa, joten heillä oli mistä ponnistaa. Vaikka Aleksis Kivi ei sitä mainitsekaan, on täysin mahdollista, että veljekset saivat tukea myös kotipitäjässään kannetusta paloavusta: sellaiseen osallistuminen oli kaikkien talollisten velvollisuus.

Paloapu muodostui aluksi lähinnä valtion myöntämistä verohelpotuksista. Kruunun kannalta kyse oli talonpojan veroista ja veronmaksukyvyn säilyttämisestä. 1600-luvun loppupuolella paloavussa siirryttiin rahallisiin korvauksiin ja maksajiksi osoitet­tiin vahingonkärsijän kanssaihmiset. Päädyttiin järjestelyyn, missä vahingosta ilmoitettiin käräjille. Muille pitäjäläisille vahingosta ja sitä koskevasta korvausvaatimuksesta tiedotettiin juma­lanpalveluksen yhteydessä luetuilla kuulutuksilla. Vahingot tarkastettiin arviomiesten toi­mesta. Käräjät määräsivät korvaussumman, joka jaettiin sitten samaan paloapupiiriin kuuluvien talonpoikien kesken.

Korvattavan omaisuuden piiriin ei luettu mitä tahansa, vaan ainoastaan elintärkeät raken­nukset, kotieläimet ja vilja, ja niistäkin vain välttämättömäksi katsottu määrä. Vaikka kor­vaus ei ollut täysimääräinen, vahinkoa kärsinyt veronmaksaja sai silti paloavun ansiosta jonkinlaisen taloudellisen pohjan tuleville ponnistuksilleen. Samalla oli toiveissa, että asian­omainen säilytti omalta osaltaan mahdollisuudet vastata muille tapahtuneiden vahinkojen korvaamisesta.

Lain määräyksistä johtuen kihlakunta oli tavallisin paloapupiirin muodostanut hallinnollinen alue. Toisin sanoen tilalliset koko kihlakunnan alueelta vastasivat omalla osuudellaan yksittäisen tilallisen vahingoista. Kihlakunnat olivat kuitenkin usein pinta-alaltaan laajoja, useista pitäjistä muodostuvia ja yhteisöllisessä mie­lessä hajanaisia kokonaisuuksia. Siksi ei ole ihme, että yhteisen vastuun ajatus saattoi tuntua ajoittain vieraalta. Niinpä Ruotsin valtakunnassa viriteltiin aika ajoin pyrkimyksiä pienempiin, jopa pitäjäkohtaisiin paloapupiireihin.

Pienempiä piirejä toteutettiin myös käy­tännössä. Pohjois-Karjalassa ainakin Kiteen pitäjän, mu­kaan lukien kappeliseurakunta Rääkkylä, sekä Kesälahden pitäjän yhdessä muodostama käräjäkunta muodosti myös paloapupiirin. Pienemmät paloapupiirit saivat lopulta virallisen vahvistuksen vuonna 1766, jolloin sallittiin pitäjäkohtaiset paloapupiirit. Lupaa täydennettiin vuonna 1770 siten, että pitäjäkohtaiseen järjestelmään siirtyneet pitäjät vapautettiin kihlakunnan muiden pitäjien palovahinkojen korvaamisesta.

Näyttäisi siltä, että pitäjäkohtaisia paloapupiirejä tavoittelivat ennen kaikkea pinta-alaltaan pienet pitäjät. Yksi syy tähän oli epäilemättä taloluvun yleinen kasvu ja ajatus siitä, että mitä enemmän taloja, sitä enemmän tulipaloja. Voidaan hyvin kuvitella asetelma, missä pieni pitäjä oli jo ikään kuin täynnä ja taloluvun kasvu sen vuoksi rajallista. Sen sijaan suuremmassa naapurissa oli vielä tilaa kasvattaa talomäärää. Jos pitäjät kuuluivat samaan paloapupiiriin, talolukujen kasvaessa korvausvastuut saattoivat kääntyä pienelle pitäjälle aikaisempaan verrattuna suhteessa epäedullisemmaksi. Sen vuoksi omaan pitäjään rajoit­tuva paloapupiiri tuntui pienestä pitäjästä houkuttelevalle vaihtoehdolle.

Näin ehkä ajattelivat myös kesälahtelaiset, kun he vuoden 1770 säädökseen vedoten tammikuussa 1771 virallisesti julkitoivat toiveen­sa oman pitäjäkohtaisen paloapupiirin saamisesta. Ketkä olivat hankkeen varsinaisia puuhamiehiä, siitä eivät lähteet kerro. Joka tapauksessa toive osoittaa kesälahtelaisten olleen tarkoin perillä valtakunnan lainsäädännön kehittymisestä, olihan pitäjäkohtaisen järjestelmän sallineet säädökset varsin tuoreita.

Mainitussa kokouksessa pitäjäläiset hyväksyivät palokorvaussäännöt, jotka lyhykäisyydes­sään voitaneen kerrata myös nyt. Suomennos on professori Veijo Saloheimon ja se löytyy ainakin Pohjois-Karjalan maakuntahistorian kolmannen osan sivuilta:

"1. Kaikki, jotka pitäjässä asuvat, niin tilanviljelijät kuin kruununtorpparit, maksakoot samoin kuin nauttikoot yhtäläistä paloapua asemansa mukaan.
2. Koska kukaan ei rakenna konnulleen enempää kuin välttämättä tarvitsee, niin pitää paloapua nauttiman kaikista konnulta tuhoutuneista huoneista, hevosista, karjasta, viljas­ta ja muista talouskaluista.
3. Kun tulipalovahinko sattuu, tulee se heti ilmoittaa seurakunnan kirkkoherralle, joka seuraavaksi sunnuntaiksi kuuluttaa pitäjänkokouksen, jossa kokouksessa pitäjänmiehet nimeävät katselmus- ja arviomiehet, jotka arvioikoot vahingon ja siinä pitäjänkokoukses­sa, joka seuraavana sunnuntaina taas tulee pitää, jättää selkeä ja luotettava kertomus siitä.
4. Jos pitäjänmiehet tässä jälkimmäisessä pitäjänkokouksessa huomaavat, että vahingon kärsinyt on oikeutettu paloapuun, määritellään silloin kuinka paljon kultakin tilalta ja kruu­nuntorpalta tulee maksaa, mikä maksu heti tulee kuudennusmiesten kantaa ja vastustele­vilta ulosottaa saaden virastaan kaksi äyriä taalarilta. Korvauksen avulla on rakennus tehtävä heti uudelleen."

Ehdotetuissa korvaussäännöissä kiinnittää huomiota ensinnäkin se, että ne sulkivat piiriin­sä kaiken tuhoutuneen omaisuuden. Ennen korvattiin vain toimeentulon ja veronmaksuky­vyn kannalta tarpeellisin omaisuus. Toiseksi, korvaussääntö nosti pitäjänkokouksen avain­asemaan. Päätösvaltaa haluttiin siirtää kruunua edustavalta käräjäistuimelta aidosti paikal­liselle hallinnolle. Kolmanneksi, uusi järjestelmä oli nopea. Käräjät kokoontuivat kahdesti vuodessa, joten niiden ratkaisua odottaessaan talollinen ehti varmasti sadatella vahinko­aan kerran jos toisenkin. Nyt korvauksesta päättäminen tapahtui periaatteessa muutamas­sa viikossa.

Korvaussäännön käyttöönotto ei kuitenkaan ollut kesälahtelaisten itsensä käsissä oleva asia, vaan byrokratialle oli annettava se mikä sille kuului. Asia käsiteltiin ensimmäiseksi Kiteen ja Kesälahden käräjäkunnan syyskäräjillä lokakuussa 1771. Kiteeläiset eivät kesälahtelaisten hanketta vastustaneet, joten asia vietiin soraäänittä maa­herran vahvistettavaksi. Tämän tekemä myönteinen päätös päivättiin maaliskuun loppuun 1772.

Valitettavasti Kesälahden pitäjänkokouksista ei ole säilynyt pöytäkirjoja 1700-luvun puolel­ta. Sen vuoksi on vaikea arvioida, kuinka nopeasti kesälahtelaiset pyrkivät ottamaan uudet säännöt käyttöönsä. Vuoden 1772 jälkeisistä käräjäpöytäkirjoista on joka tapauksessa pääteltävissä, että Kesälahden ja Kiteen tiet palokorvausasioissa olivat erkaantuneet viimeistään syksyllä 1775.

Uusi järjestely ei ollut ikuinen. Käräjäpöytäkirjojen perusteella näyttäisi siltä, että kesälahte­laisten paloapukorvaukset tulivat takaisin käräjien ratkaistavaksi 1780- ja -90-lukujen vaihteen tuntumassa. Yksi mahdollinen taustatekijä tälle paluulle oli vuosina 1788-90 käyty ns. Kustaan sota. Vaikka kyseinen sota ei Kesälahden aluetta rankasti koetellut, sotatilan vallitessa olosuhteet eivät ehkä olleet suotuisat pitäjänkokouksille. Mahdollisesti pitäjänko­kous ei myöskään ollut osoittautunut parhaaksi mahdolliseksi paikaksi ratkaista kor­vausasioita. Voi hyvin kuvitella, että etenkin korvaussummien määrittely olisi poikinut erimie­lisyyksiä.

Käräjille paluusta kertoo esimerkiksi uudistilallinen Petter Koposen tapaus, jota käsiteltiin Kiteen ja Kesälahden syyskäräjillä vuonna 1792. Koposen palovahinko oli sattunut helmi­kuussa 1787 ja asia oli kuulutettu kirkossa vielä saman kuun aikana. Vahinkoarvio oli kuitenkin tehty vasta heinäkuussa 1791, toisin sanoen runsaat neljä vuotta myöhemmin. Tästä ajallisesta viiveestä voisi syyttää edellä mainittua Kustaan sotaa.

Joka tapauksessa tässä Koposen tapauksessa, kuten lukuisissa myöhemmissäkin tapauk­sissa menettelynä oli se, että vahinko ilmoitettiin kirkkoherralle. Tämä kuulutti asian kirkos­sa, ilmoittaen samalla käräjistä, joilla asia käsiteltäisiin. Käräjillä sitten kuultiin läsnäolevia kesälahtelaisia, jotka ilmoittivat kannastaan korvauksen suhteen. Joskus korvaus oli ar­viomiesten esittämän summan suuruinen, joskus sitä tarkistettiin alaspäin. Korvaussum­man suuruuden määräsi tuomari ja päätös meni vielä maaherran vahvistettavaksi. Kor­vaussumma näyttäisi useimmissa tapauksissa tulleen suoritetuksi muutamien vuosien kuluessa asian käräjäkäsittelystä.

Yksi paloapua nauttineista kesälahtelaisista oli Lassi Kupiainen. Hänen riihensä ja sen mukana myös viljaa paloivat keväällä 1808. Mitä ilmeisemmin Suomen sodan viivyttämänä korvaushakemusta päästiin käsittelemään käräjillä vasta tammikuussa 1810. Käsittelyssä oli esillä syynimiesten laatima tarkastuspöytäkirja palopaikalta. Korvauksen saamiseksi Lassi joutui myös vannomaan, ettei tuli ollut päässyt irti hänen omaa huolimattomuuttaan tai tahallisuuttaan. - Korvaussumma, 34 riikintaalaria ja 16 killinkiä (banco) suoritettiin hänelle kruununvoudin konttorissa helmikuussa 1812, mistä oheinen kuitti jäi voudille todisteeksi.

Mikä oli kesälahtelaisten kannalta varmasti tärkeää, he vastasivat silti edelleen omiensa ja kiteeläiset ja rääkkyläläiset yhdessä omiensa vahingoista. Näin ollen kesälahtelaisten paloapuasioiden paluu käräjille ei loukannut niitä taloudellisia tavoitteita, joita kesälahtelai­set olivat omalla palokorvaussäännöllään saavuttaneet. Takapakkia puolestaan oli kor­vausten saannin hidastuminen, olihan asioiden eteneminen sidoksissa jälleen viranomais­menettelyihin. Lisäksi, jos muutoksen taustalla oli pitäjänkokousten epäonnistuminen paloapuasioiden käsittelyssä, kysymyksessä oli myös - nykypäivästä käsin tarkasteluna - askel taaksepäin paikallishallinnon kehittämisessä. On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka paljon kesälahtelaiset itse tuolloin antoivat painoa asian hallinnolliselle ulottuvuudelle. Kokonaisuutena tämä hallinnollinen menetys ei ollut välttämättä suuri, koska pitäjäläisten sana painoi myös käräjien ratkaisuissa.

* * * * *

Asiakirjalähteinä on käytetty mm. Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkanslian päätöskonsepteja (Mikkelin maakunta-arkisto), Karjalan alisen tuomiokunnan varsinaisasioiden pöytäkirjoja (mikrofilmit, Joensuun maakunta-arkisto) sekä Ilomantsin kihlakunnan kruununvoudin arkistoon sisältyviä paloapupäätöksiä (Joensuun maakunta-arkisto).

.